Tunne vai järki?

Täytyy sanoa, että sinä aikana, kun olen tietokoneen omistanut, en ole luultavasti koskaan aikaisemmin ollut näin kauan käyttämättä sitä. Tietokoneesta vieroitus on onnistunut erinomaisesti, joten päätin palata arkeen ja pohtia hieman vanhemman tunne-elämää.

Olin heinäkuussa reilun viikon poissa kotoa palokuntalaisten CTIF-kilpailuissa Itävallassa. Matka oli minulle pisin aika poissa kotoa sen jälkeen kun esikoisemme syntyi. Pohdin ennen matkaa sitä, miten lapset ja minä itse, reagoisimme kun olen suhteellisen pitkän ajan poissa. Ennen matkaa meillä oli ollut pientä vääntöä vanhemman tyttären M:n kanssa ja se on kieltämättä hiertänyt välillä hermoja. Yritän edelleen muistaa, että kimpaantuminen ei auta mutta välillä tulee vaan spontaanisti päästettyä ulos höyryjä. Kevään mittaan olen nähnyt kuinka kasvaminen on tuonut erilaisia luonteenpiirteitä lapsista esille mutta kiintymys äitiin on säilynyt ennallaan, ehkä jopa vahvistunut. Toivon, että kotona viettämäni aika tulisi vielä jossain vaiheessa näkymään yhtä vahvana luottamuksena ja kiintymyksenä kuin heillä on äitiinsä nyt. Huomaan välillä antavani painetta vaimolleni koska lapset tuntuvat suhtautuvan häneen " helpommin". En tarkoita pahalla vaan toivon kotona syntyvän enemmän tasapainoa vanhempien välille. Välillä se kai onnistuu.

Olen valmis tekemään lasteni vuoksi mitä vaan mutta mietin matkalla ollessani, rakastanko lapsiani tarpeeksi kun en tunne valtavaa ikävää koko ajan. Matkalla soitin videopuheluita tyttöjen kanssa ja joka kerralla tuli ikävä mutta en tiedä tuliko tarpeeksi ikävä? Ennen lasten syntymää, olin kuvitellut kaipuun olevan sydäntä raastavaa ja loputonta. Miten on mahdollista, että nyt se tunne ei häiritsekään? Mikä on siis tarpeeksi? Vaimoni on maailman paras äiti lapsilleni ja ihailen hänen suoraa vilpitöntä huolen kantamista lapsista. En tunne samalla lailla huolta tai tunnen huolta, mutta käsittelen asioita lasten osalta usein enemmän rationaalisemmin. Voiko lapsista puhuttaessa käsitellä asioita ilman suuria tunteita saatikka käsitellä ikävää ilman palavaa tunnetta?

Tasapainottelu rationaalisen ja tunneajattelun välillä onkin vanhemmuudessa yksi haaste. Uskon olevani huolehtivainen mutta toivoisin olevani myös huoleton. Haluan, että huoli ei muodostu liian suureksi taakaksi kantaa. Yritän tunnistaa tilanteet, joissa tunteilla on mahdollista ratkaista pulmat ja toisaalta kantaa vastuu ja tarttua rationaalisesti asioihin, jos ne sitä niin vaatii. Palattuani reissulta ensimmäinen viikko sujui lasten kanssa kuin rasvattu. Olimme selvästi kaivanneet toisiamme. Mutta uskallan sanoa, että se auttoi hyvinkin paljon minua ja M:a. Hetkellinen tauko antoi molemmille omaa aikaa ja se näkyy nyt siinä, että kumpikin suhtautuu toisiinsa rauhallisemmin ja ymmärtäväisemmin.