Vuoden määräaikainen vapaa

Suomessa syntyvyys oli viime vuonna alimmillaan sitten 1860-luvun. Tähän on monia syitä. Puheet vanhemmuuden rankkuudesta on osin totta mutta osin myös liioiteltua. Mietin itsekin, mikä on se peruste joka selittää lasten tekemisen. Omalla kohdalla uskon, että jälkikasvun tekemiseen liittyy uteliaisuutta, omistautumista, näyttämisen halua sekä tunnetta, jota ei oikein osata selittää. Saattaa olla, että negatiivisia asioita vain jaetaan enemmän kuin positiivisia. Jos kehut kaiken menevän hyvin, koetaan se tekopyhäksi. Vanhemmuuden rankkuus ja negatiiviset kokemukset ovat paljon katu-uskottavampaa ja todenmukaisempaa tai ainakin sitä on helpompi uskoa. Todellisuudessa rima lapsiperheen onnellisuuden ja onnistumisen kohdalla on ehkä nostettu liian korkealla. Kun lukemattomien pukemisrumbien ja ruokailusessioiden jälkeen mietin, mikä auttaa jaksamaan aina uudelleen samat rutiinit, lasten vilkkauden, tahdonvoiman tai kiukuttelut, tulee mieleen kaikki naurut, odottamaton käytös (esimerkiksi

Vanhempainvapaan rentous on alkanut vaikuttamaan kun uuden blogitekstin tuottaminen on vähän jäänyt. Ajattelin kuitenkin tarttua hieman aiheeseen mikä keskusteluttaa niin monesti ja asettaa tuolle edellä mainitsemalleni rentoudelle sopivan vastapainon. Meillä vanhemmilla on valtava kasvatusvastuu tehdessämme lapsia. Vastuu toki jakautuu lasten elämän eri vaiheiden aikana esim. päiväkodin ja koulun kanssa tehtävään yhteistyöhön mutta se ei missään vaiheessa poista vanhempien velvollisuuksia. Vastuu on elinikäinen. Mikä on standardi oikein kasvatetusta ihmisestä? Kuka on oikeutettu määrittämään olemmeko onnistuneet kasvattamaan lapsemme oikein? Kasvatusmetodeiden ylipursuava tarjonta aiheuttaa helposti lisäpäänsärkyä jo entisestään valtavaan vastuuseen lasten hyvinvoinnista. Tietysti kaikki vanhemmat toivovat menestystä lapsilleen mutta uskon myös, että riittää jos lapsistani tulee huomaavaisia, onnellisia ja päättäväisiä. Tänä päivänä kasvattaminen on erilaista kuin mitä se oli mi